Sunnuntai 20. lokakuuta 2019

KD-lehti » Juttuarkisto » Kansalaissota sairastutti Suomemme maan

Kansalaissota sairastutti Suomemme maan

03.12.2008

Risto Rasilainen


Tapio Kangasniemi on sosiaalipsykologi ja KD:n kunnallisvaltuutettu Pirkkalassa. Hän tutki kansalaissotaa isoisänsä kokemusten valossa. – Kansalaissota pilasi tämän elämän.

Itsenäisen Suomen historia on täynnä sotien vaiettua traumaa


– Kansalaissotaamme ei edelleenkään osata käsitellä neutraalisti. Vielä 90 vuoden jälkeen aihe tuntuu herättävän monissa tunnepitoisia,  hyvinkin henkilökohtaisia reaktioita.

Isoisänsä elämänvaiheiden kautta kansalaissodan tapahtumiin perehtynyt ja aiheesta kirjan julkaissut Tapio Kangasniemi on kummissaan.
– Olin viime keväänä tekeillä olleen tutkimukseni tiimoilta Ajankohtaisen kakkosen kansalaissotaa käsitelleessä  televisiokeskustelussa.
– Käytin ohjelmassa muutaman puheenvuoron, jonka jälkeen eräs melko etäinen sukulaiseni ilmoitti, ettei enää jatkossa tule olemaan kanssani missään tekemisissä.

– Mikä sanomisissani viime kädessä niin ärsytti, jäi itselleni epäselväksi. Taustalla oli silti se tosiasia, että heidänkin esivanhempansa omani tavoin osallistuivat kansalaissotaan, eivätkä esittämäni näkemykset vastanneet heidän omiaan.

Puhuttava niin kauan kuin puhututtaa

Kansalaissotamme yhä herättämistä tunnepitoisista reaktioista huolimatta aihetta on Tapio Kangasniemen mielestä voitava vapaasti käsitellä.
– Nyt on oikeastaan edetty vasta vaiheeseen, jossa kummankin osapuolen, myös hävinneen, ääni on tuotu kuuluville.

Sotaa seuranneina vuosikymmeninä virallisen totuuden sodasta esitti valkoinen Suomi. Kyse oli tietenkin voittajan totuudesta, ja sellaisena hyvin yksipuolisesta.
– Punaisten näkökulman viimein päästyä 1960-luvulla esiin, sama tulkinnallinen vääristymä toistui, nyt toisesta näkökulmasta.

– Teesi-antiteesi-dialektiikan mukaan nykykeskustelun lopputuloksena voi olla synteesi, jossa vuosikymmenet kansaa jakaneelle traumalle on viimein löytymässä yhteinen, hyväksyttävissä oleva historiallinen kokonaiskuva ja tulkinta.
– Ja, lisää Kangasniemi, - tähän tulkintaan on sisällyttävä myös yksilötasoilla tapahtuneiden henkilöhistorioiden aiheuttamat haavat.

– Vaikka sisällissodan jälkeisestä  sukupolvestakin moni on jo edesmennyt, sodan pitkä laahus on jollain tapaa yhä läsnä, sanoo Kangasniemi ja viittaa televisioesiintymisensä aikaansaamaan reaktioon.
– Ei siis ole jotain tiettyä aikarajaa, jonka jälkeen aihe olisi täydellisen tyhjentävästi käsitelty. Kuten kaikkien traumatisoivien tapahtumien kohdalla, tästäkin on puhuttava niin pitkään kuin se ihmisiä puhututtaa.

Romaani muuntui tutkimukseksi

Sosiaalipsykologina Tampereella toimiva Kangasniemi tutkii kirjassaan  kansalaissotaa niin oman sukunsa kuin yleisen historian näkökulmasta.
– Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa romaani, keskeisenä henkilöhahmona oma isoisäni.
– Aloitinkin sen, mutta huomasin pian historian tietämykseni liian vähäiseksi.

Ryhdyttyään keräämään lisää taustamateriaalia romaaniinsa Kangasniemen teksti alkoikin muuntua tutkimukseksi. Keskushenkilöt pysyivät silti samoina, samoin yksilöpsykologinen viitekehys.
– Tämänkaltaista lähestymistapaa on käytetty lähinnä kansalaissotaa käsittelevässä kaunokirjallisuudessa, hyvin vähän jos juuri lainkaan aihetta koskevassa tutkimuksessa.

Ikkuna avautui isoisän elämään

Paitsi itsenäistymisemme varhaishistoriaan Tapio Kangasniemelle avautui tutkimuksensa kautta ikkuna oman isoisänsä elämään.
– Perehdyttyäni hänen vaiheisiinsa ymmärsin paremmin, miten syvän jäljen kansalaissodan kokemukset olivat jättäneet.
– Kyse ei ollut pelkästään hävityn sodan aiheuttamasta henkilökohtaisesta pettymyksestä, vaan myös sen jälkeisestä elämästä punaiseksi leimattuna.

Muutettuaan Karjalan Kannakselta takaisin sukunsa syntysijoille Ähtäriin Risto Hanhimäestä tuli - monen muun työväestöön kuuluvan ja punakaartissa taistelleen tavoin - oman paikkakuntansa silmätikku.
– Tämä näkyi selvästi muun muassa Lapuan liikkeen vuosina 1930-luvulla, jolloin isoisäni joutui Etsivän keskuspoliisin eli ”Ohranan” kuulusteltavaksi kommunismisympatioidensa vuoksi.
– Taustansa vuoksi hänen oli myös vaikea saada työtä, mikä merkitsi perheelle ajoittain suoranaista puutetta ruuasta.

Sodan traumat usein pysyviä

Risto Hanhimäki kuoli 1983, vajaa kuukausi ennen 89-vuotissyntymäpäiväänsä.
Vaikka Tapio Kangasniemi muistaakin isoisänsä hyvin useiden vuosien ajalta, vasta tutkimuksensa myötä hän sanoo oppineensa ymmärtämään tätä ihmisenä.
– Isoisäni elämänvaiheiden ja oman ammatillisen taustani valossa näen nyt, miten sota oli sairastuttanut hänet.

Kirjassaan Kangasniemi käsittelee sitä torjuttujen tunteiden psykologiaa, johon sotaan osallistuneet sen jälkeen yksilöinä turvautuivat.
Diagnoosiksi Kangasniemi nimeää dissosiaatiotilan,  jossa ihmisen mahdollisuus integroida ja näin käsitellä traumaattista kokemustaan häiriintyy.
– En tosin tiedä, olisiko isoisän mielentilan ymmärtäminenkään tuonut hänelle apua, mutta  ainakin sitä olisi voitu yrittää.

– Nyt hänen koko miehuus- ja vanhuusvuotensa kuluivat epäonnisessa yrityksessä muodostaa edes jonkinlainen selitys sodan jäljiltä haavoittuneelle mielelleen.
– Näin ei tapahtunut, ja siksi mielestäni voi liioittelematta sanoa kansalaissodan pilanneen hänen koko loppuelämänsä.

Kangasniemi korostaakin sekä yksilön sisäistä että yhteisöllistä anteeksiannon ja sovituksen merkitystä.
– Se on luultavasti ainoa tapa, jolla sisällissodan kaltaisesta traumaattisesta tapahtumasta eheydytään niin ihmisenä kuin kollektiivina.

Aikalaismuistelmat arvokkaita

Kaunokirjallisuuden lisäksi yksittäisen ihmisen näkökulmaa vuoden 1918 tapahtumiin avaavat ne monet omakohtaiset muistelmat, joita pian sodan päätyttyä ilmestyi.
– Itse asiassa jopa hieman yllätyinkin siitä, miten paljon niitä on julkaistu.

Nämä vielä joitain vuosia sitten antikvariaateissa pölyttyneet teokset ovat nyt niin haluttuja, että joistain maksetaan satojakin euroja.
– Punaisten puolella taistelleiden kertomuksia julkaistiin suomeksi 1920-30-luvuilla Neuvostoliitossa, mutta Stalinin hirmuvallan aikana valtaosa niistä hävitettiin, toteaa  Tapio Kangasniemi.

Yksisilmäisyydestään ja tunnepitoisuudestaan huolimatta niillä on  Kangasniemen mukaan kriittiselle lukijalle ja tutkijalle silti oma kiistaton arvonsa:
– Kyse on omakohtaisista ensi käden dokumenteista, jotka on kirjoitettu tapahtumien vielä ollessa hyvässä muistissa.

Tapio Kangasniemen mukaan kansalaissodassa ei ole voittajaa
Sisällissota on kollektiivinen itsemurha

Kansan kahtia jakanut sota repi siihen osallistuneiden sieluihin haavat, jotka heidän omana elinaikanaan eivät ehtineet kunnolla edes arpeutua.

Suomen kansalaissota päättyi 90 vuotta sitten, ja sodassa taistelleet ovat jo ehtineet poistua keskuudestamme.

Esi-isien traumaattisten kokemusten muistot siirtyivät myös heidän lapsilleen.
Niistä irrottautuminen on ollut vaikea tehtävä - ei vähiten siksi, että myös tämän, kuten muidenkin sotien, kohdalla voittajaosapuoli on kirjoittanut sen virallisen historian ja tulkinnan.

Sodan hävinneiden osaksi on jäänyt vaikeneminen ja alistuminen tähän ”ainoaan oikeaan” totuuteen.
Kun punaisen osapuolen ääni lopulta alkoi päästä esiin 1960-luvulla, sen näkemys vuoden 1918 tapahtumista oli osin yhtä värittynyt kuin valkoisenkin.
– Sisällissodassa ei koskaan ole todellista voittajaa, pelkästään häviäjiä. Kyse on kollektiivisesta itsemurhayrityksestä, sanoo Tapio Kangasniemi.

Kirjassaan ”Aika ei pysähdy” hän on etsinyt syitä ja seurauksia vuoden 1918 sotaan osallistuneiden ihmisten henkilöhistoriasta, esimerkkitapauksinaan omat sukulaisensa.

Näkökulma vuoteen 1918 oman suvun kautta

Laajahkoon tausta-aineistoon - niin aikalaismuistelmiin, uuteen historialliseen tutkimukseen, kaunokirjallisin lähteisiin kuin omaan sukuhistoriaansa paneutuen Kangasniemi hakee läpivalaisua siihen, mikä pohjimmiltaan aikaansai vuoden 1918 kansallisen tragedian.

Sosiaalipsykologina ja terapeuttina tekijä selvittää mielenkiintoisella tavalla punakaartissa taistelleen isoisänsä Risto  Hanhimäen elämänvaiheita ja niitä psyykkisiä haavoja, joita tämä sodan jälkiseurauksena kantoi koko loppuelämänsä. Myös Risto Hanhimäen veljet eli tekijän isosedät, valkoisten puolella olleet Urho ja Jussi Hanhimäki, ovat tutkimuksen kohteina, joskin sivurooleissa.
Sukulaistensa yksilöpsykologisen, yksityisen tason kautta Kangasniemi avaa samalla sitä kollektiivista mielenmaisemaa, jonka vallassa sotaan osallistuneet suomalaiset - niin punaiset kuin valkoiset - lähes sata vuotta sitten toimivat, toisiaan silmittömästi tappaen.

Yksilön vastuutaan ei voi välttää

Vuoden 1918 tapahtumia käsitteleville tutkimuksille harvinainen poikkitieteellisyys tekee kirjasta mielenkiintoisen myös tavalliselle maallikkolukijalle. Näinkin kaukaisesta historiasta kirjoitettaessa tutkimuksen luettavuus lisääntyy oleellisesti, kun yleistä ajankuvaa ja yhteiskunnallista taustoitusta tarjotaan laveasti, silti tutkimukselliset kriteerit säilyttäen.

Toinen ansiokas erityispiirre on jo edellämainittu sosiopsykologinen tarkastelumetodi,  jota Kangasniemi käyttää sotaa käyneiden ihmisten tekojen selittämiseen. Tämä myös antaa tutkimukselle sen hermeneuttisen, ymmärtävän yleissävyn.

Kangasniemi ei ryhdy tuomaroimaan sodan eri osapuolia eikä mukaan ottamiensa ihmisten tekemiä julmuuksia.

Mutta ei hän toisaalta myöskään myönnä heille vapautusta tehdyistä rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Pohtiessaan selkeästi sotarikoksiksi luokiteltavien tekojen vastuukysymystä yksilötasolla, Kankaanniemi toteaa:
 - - Onko siis ylempien määräyksiä noudattava sotilas moraalisesti vapaa tekemistään teoista? Ei ole. Jos sotilas on yksilöllinen persoona, hänellä on kyky reflektoida tekojaan. Samalla hänellä on kyky kritisoida esimiestensä tekoja ja määräyksiä. Jos sotilas on vapaasti tahtova persoona, hän voi muodostaa erilaisen käsityksen ylhäältä annetusta määräyksestä. Eri asia on, noudattaako hän käskyä. Hän saattaa noudattaa, mutta on silti moraalisesti vastuussa teostaan.

Kirkko petti työväestön

Kansalaissodan eri osapuolten suhde kirkkoon ja uskontoon on eräs keskeinen säie Kangasniemen tutkimuksessa.

Tekijä nostaa esiin evankelisluterilaisen kirkon yksiselitteisen selkeän asettumisen valkoisen Suomen puolelle.

Tämä nostatti katkeruutta ja suoranaista vihaa punaisten puolella olleessa työväestössä, heijastuen aina viime vuosikymmeniin asti yhteiskuntaamme.

Kangasniemi muistuttaa, miten tarkoitushakuista ja tietoista oli koko punaisen osapuolen leimaaminen ateisteiksi ja kristinuskon vihollisiksi.

Työväestön asettuminen kirkkoa vastaan ei ollut myötäsyntyistä, vaan seurausta syvästä pettymyksestä, jonka kirkko sille selkänsä kääntämällä aiheutti - tilanteessa, jossa sen myötätuntoa kipeimmin olisi kaivattu.

Ero silloisten herätysliikkeiden suhtautumiseen olikin Kangasniemen mukaan huomattavan suuri: kirkosta poiketen herätysuskovat eivät asettautuneet toisen osapuolen taakse toista vastaan. Sen sijaan puhjenneen sodan moraalia ja sen oikeutusta pohdittiin Jeesuksen sanojen valossa: ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Tästä lauseesta ja sen lähteestä, Raamatusta, löytyy Kangasniemen mukaan se perimmäinen syy, mikä ajoi - ja ajaa yhä edelleen - veljen veljeä vastaan.

Kun kristillinen lähimmäisenrakkauden periaate hylätään niin yksilön kuin yhteiskunnallisen toiminnankin ehdottomana velvoitteena, mille tahansa hirveydelle voidaan sen jälkeen löytää oikeutus ja perusteet.

Tapio Kangasniemi: Aika ei pysähdy. 306 sivua, mustavalkokuvitus. Kustantaja Ay Charis ja Eleos, Tampere 2008.

Teosta saa Akateemisesta sekä Helsingin ja Tampereen kristillisistä kirjakaupoista, www.kotisatama.net/kauppa -nettikaupasta tai suoraan tekijältä: tapio.kangasniemi@soteria.fi.
Hinta 30 euroa (tekijältä tilattuna hintaan lisätään postituskulut).